Miksi tuuli pysähtyi: puuttuva kysyntä ja suomalainen teollisuusteesi

Siirtymän oppikirja sanoi: rakenna halpaa uusiutuvaa, ja teollisuus tulee. Suomi toteutti ensimmäisen puoliskon moitteettomasti — ja huomasi, ettei toinen puolisko tule itsestään.

Tauon anatomia. Mikään klassisista eurooppalaisista jarruista ei päde: luvat ovat olemassa — 42 hankkeella ja 3,7 gigawatilla on rakennusluvat taskussa — kunnat hyötyvät kiinteistöveroista ja kilpailevat puistoista, ja lännen verkko vahvistettiin ajoissa. Puuttuu ketjun pään allekirjoitus: 15 vuoden sopimus suurkuluttajan kanssa, jota ilman matalat spot-hinnat ja kannibalisoituneet keskipäivät eivät enää kanna rahoitusta.

Viivyttelevät asiakkaat. Lupausten lista on tuttu: vety mittakaavassa, vetypelkistetty teräs, e-polttoaineet, datakeskusaalto. Kullakin on omat lykkäyssyynsä — pääomakustannukset, epävarmat markkinat, liitynnät — mutta niiden lykkäysten summa on juuri tuulitilauskirjan aukko. Yhdistykset muotoilevat sen diplomaattisen läpinäkyvästi: olisi tärkeää, että sähköä hyödyntävät hankkeet saataisiin liikkeelle.

Kisa naapurien kanssa. Ruotsi ja Norja myyvät samaa lupausta — halpoja pohjoisia elektroneja maailman teollisuudelle — ja globaali teollisuuspääoma vertaa kokonaispaketteja: hinta, verkko, luvituksen nopeus, poliittinen vakaus. Suomen tauko on myös kilpailullisen haavoittuvuuden hetki: joka laskeuttaa ensimmäisen suuren ankkurikuluttajan, käynnistää paikallisen aallon uudelleen.

Mahdolliset loput. Joko kysyntä tulee — ja laatikoiden 69 GW tekee Suomesta sähkösuurvallan — tai se ei tule mittakaavassa, ja maalle jää erinomainen järjestelmä mitoitettuna vaatimattomammalle tulevaisuudelle. Kummallakin vaihtoehdolla on arvokkuutensa; vain toinen oikeuttaa täydet laatikot.

Tuuli ja sen asiakkaat, maasivulla.